Olen syntynyt juhannuksena ja vietin 33-vuotissynttäreitäni sekä keskikesän juhlaa tällä kertaa itärajalla kavereiden kanssa mökkeillen.

Olen itse asiassa juhlinut jo aika monta juhannusta Itä-Suomessa vaihtelevalla kokoonpanolla ja minut on yllätetty lähestulkoon yhtä monta kertaa kakkukahveilla. Se on tuntunut ihanalta, koska lapsena minua harmitti viettää synttäreitä aina kesäloma-aikaan, jolloin suurin osa koulukavereistani oli jossain mökkeilemässä tai reissussa. Jouduinkin viettämään synttäreitäni aina suurinpiirtein kuukautta etu- tai jälkikäteen, jotta kaveritkin pystyivät osallistumaan kekkereille. Olin välillä vähän kateellinen niille ystäville, joiden synttärit sattuivat hyvin yksiin koulun lukukausien kanssa.

Kermakakkuja ja synttärivääryyksiä

Tänä vuonna päätin, että minut on yllätetty jo sen verran monta kertaa, että olen varmasti toipunut lapsena koetusta vääryydestä, joten päätin vuorostani leipoa elämäni ensimmäisen perinteisen mansikkakermakakun juhannusjuhlille. Ottaen huomioon, että kyseessä oli tosiaan ensimmäinen yritys, kakku onnistui mielestäni kohtuullisen hyvin. Se olisi ehkä voinut olla vähän kosteampi, mutta toisaalta tuoreet mansikat pelastivat kokonaisuuden. Ja niitä mansikoita oli paljon. Kermavaahdon sielunmaisema ja alati muuttuva olomuoto sen sijaan jäivät minulle täydeksi mysteeriksi.

Minun isäni on muuten syntynyt samana päivänä kuin minä. Hän on myös ainoa, jonka syntymäpäivän muistan ulkoa. Olen monesti miettinyt, toipuukohan hän koskaan omasta synttärivääryydestään, koska kun minä putkahdin tähän maailmaan, äiti alkoi leipoa täytekakkuja minun juhliani varten. Haluan kuitenkin uskoa, että isosta kakusta riitti myös isälle maisteltavaksi. Ja toisaalta, äiti ei ole leiponut minulle kakkuja enää ainakaan kymmeneen vuoteen, joten isä on varmasti saanut taas paistatella kotona huomion keskipisteenä.

Ikäkriisivapaa vuosikymmen

33-vuotta. Alan siis lähestyä kohta kolmenkympin taitekohtaa, josta katse kääntyy hiljalleen kohti horisontissa siintäviä nelikymppisiä. Mutta sille etapille matkaa on vielä enemmän edessä- kuin takana päin. Olen joka tapauksessa silloin tällöin kuulostellut itseltäni, kärsinkö kolmenkympin kriisistä ja olen melko vakuuttunut siitä, että en kärsi.

Olen varmaan potenut kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin kriisit ikävuosien 18-25 välillä, joten tälle vuosikymmenelle ei ole riittänyt enää mitään kriiseiltävää. Ja hyvä niin! Jos pitäisi valita, en todellakaan haluaisi olla toista kertaa se sama stressaava ja jokaisesta asiasta panikoituva parikymppinen, vaan osaan todellakin antaa arvoa ikärenkaiden mukana kertyneelle elämänkokemukselle ja mielenrauhalle, jonka olen itselleni kovalla työllä saavuttanut.

Ymmärrän paremmin, mitä thirty-something tarkoittaa

Rehellisesti sanottuna, minua ei juurikaan ahdista edes ulkonäössä tapahtuvat hienon hienot ikääntymisen ensimerkit, MUTTA kehoon tulleita fyysisiä vaivoja minun on hyvin hankalaa hyväksyä. Enkä hyväksykään, vaan yritän pitää kroppaani liikkeessä niin paljon kuin mahdollista, mutta aina sekään ei tunnu oikein riittävän. Jos kolmenkympin korville asti on ollut täydellisen perusterve ilman mitään kolotuksia ja ihottumia, jokaiseen epämieluisaan muutokseen osaa kyllä kiinnittää huomiota ja se tuntuu vähän siltä kuin oma kroppa olisi pettänyt ja kääntynyt itseään vastaan. Varsinkin alaselkäkivut ovat oikeasti ihan p*rseestä.

Olisipa mahdollista säilyttää tämä elämänkokemus, mutta päivittää kroppa 10 vuotta nuorempaan kehoon, sitten olisi aika täydellistä!

Myöskään muisti ei ole enää aina terävimmillään. Olen etenkin viimeisen vuoden aikana joutunut välillä vimmatusti miettimään, minkä ikäinen oikein olinkaan, joko 32- tai 33-vuotias. On se kumma, parikymppisenä tiesin tarkasti, milloin 22:s ja 23:s vuosirengas kilahtivat ranteeseeni. Thirty-something on todellakin saanut aivan uuden merkityksen: se ei taidakaan olla synonyymi sille, että häpeilee omaa ikäänsä, vaan kun ei vain yksinkertaisesti taaskaan MUISTA, mikä se oma ikä tarkalleen olikaan!

Ihanaa syntymäpäivää teille jokaiselle, sitten kun se oma tähtihetki koittaa!

6 thoughts on “Keskikesän lapsi

  1. Ihana, miten teillä on isäsi kanssa osunut synttärit samalle päivää! Se on melkoinen sattuma se <3 Toki harmmillista, että lapsuudessa on sit synttärit ollutkin loma-aikaan, kun ei oo kaverit lähellä. Tämä sama ongelma on itse asiassa työkaverini tyttärellä ja tästä ollaan just töissä keskusteltu, kun hällä on pian synttärit, mut kaikki kaverit on aina jossain reissussa ym kuten sit nytkin.

    Mäkin rupesin miettimään, et minkäs ikänen mä oonkaan. Ei sitä enään muista, muutakun sit kyseisenä päivänä. Mä aloin unohtaa sen jostain kumman syystä 25 vuotiaana ja sanon joka synttärinä, että oon 25 :')

    1. Hei kiitos kommentista! <3
      Se on vissiin aika harvinaista, että jonkun läheisen synttärit on samana päivänä, mutta ei toki ihan ainutlaatuista sentään. Työkaverin tyttären pitää alkaa viettämään juhlia myös vähän etu- tai jälkikäteen, kyllä siitä selviää aikuisikään mennessä! Pienet vastoinkäymiset kuuluu elämään. 😉

      Hah, no mutta 25 on aika hyvä ikä! 😀 Siinä kohtaa ehkä pahimmat kriiseilyt selätetty eikä kroppakaan ole vielä ihan jumissa vähän väliä.

  2. Hei, kesän lapsi täälläkin. Et ehkä koe kriisiä, koska toteutat itseäsi ja uskallat olla sinä. Mahtava kakkukin tuli. Luulenpa, että isät myhäilevät vain kun kaksi kärpästä hoidetaan yhdellä iskulla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.