Sain ensimmäiset silmälasini ollessani kutakuinkin 9-vuotias. Siitä asti rillit ovat keikkuneet nenälläni matkassa mukana vaihtuen aina tarpeen mukaan piilolinsseihin. Huono näkö ei ole sinänsä haitannut elämistä, mitä nyt välillä on pitänyt harkita erilaisiin kontaktilajeihin osallistumista lasien rikkoutumisen pelossa, jotta heti perään ei tarvitsisi vierailla optikkoliikkeessä.

Eivät ne piilolinssitkään niin autuaaksi ole tehneet. Esimerkiksi baarissa keskiyön paikkeilla silmät ovat usein alkaneet punoittaa ja luomet painua kiinni. Tällä ei ole ollut mitään tekemistä myöhäisen ajankohdan tai humalatilan kanssa, vaan linssit ovat vain alkaneet kuivua silmiin ja aiheuttaa ärsytystä.

Omalla kohdallani ei ole myöskään pitkiin aikoihin tullut kuuloonkaan tehdä oikeastaan mitään ilman extrasilmiä, sillä viime vuosina kaukonäköni on ollut niinkin surkea, kuin -5.00. Ja teille, jotka olette voittaneet geenilotossa erinomaisen näkökyvyn kerrottakoon, että tuo lukema tarkoittaa sitä, että kohdetta ei voi siirtää puoltakaan metriä kauemmas kasvoista, kun sen ääriviivat alkavat jo sumentua silmissä.

Päätös silmien laseroinnista

Sitten tuli tämä k-vuosi ja maskien käyttö ja talvipakkaset ja vesisateet ja mitä vielä! Hermot kiristyivät äärimmilleen, kun maskia piti asetella kasvoille mitä ihmeellisimpiin taitoksiin, jotta hengitysilma ei kohonnut maskin alta suoraan ylöspäin ja huurtanut silmälaseja. Kehittelin myös ahdistavan hengitystekniikan, joka pidemmän päälle alkoi tuntua hyperventiloinnilta, mutta ainakin sain hengitysilmaa jotenkuten ohjattua poispäin laseista ja nähtyä eteeni.

Tässä keväällä olin tulossa mieheni kanssa eräänä päivänä jostain kotiin ja tuskailin jälleen kerran huurtuvien linssien parissa, kun mieheni tokaisi yllättäen, että pitäisikö minun nyt vihdoinkin ottaa selvää siitä silmien laserleikkauksesta, kun olen asiasta vuosikausia puhunut ja jahkaillut. Leikkaus olisi ainakin varma ratkaisu ongelmaani.

Tosiaan. Nyt jos koskaan olisi täydellinen ajankohta operoida silmiä, kun ei tässä viime aikoina ole ollut oikeastaan parempaakaan tekemistä. Leikkauksen jälkeen silmiä olisi myös varmasti vaivattominta hoitaa kotona ja kotitoimistolta käsin, kuin fyysisellä työpaikalla.

Konsultaatioita ja tutkimuksia

Siispä tuumasta toimeen! Onnekseni eräs ystäväni oli hiljattain laseroinut omat silmänsä, joten sain häneltä tuoreeltaan tietoa eri palveluntarjoajista ja leikkausvaihtoehtoista. Näiden tietojen pohjalta en kokenut tarpeelliseksi lähteä enää vertailemaan eri lääkäriasemia, vaan päädyin hakeutumaan suoraan Silmäaseman Silmäsairaalan konsultaatioon.

Ensimmäiseksi varasin ajan Silmäaseman optikolle, joka selvitti alustavasti, sattuisiko minulta löytymään jotain selkeitä esteitä sille, että laserleikkausta ei pystyttäisi tekemään. Koska mitään esteitä ei löytynyt, hän varasi minulle ajan tarkempaan tutkimukseen Helsingin keskustan Silmäsairaalaan.

Seuraavassa vaiheessa silmäni tosiaan tutkittiin tarkemmin kolmessa eri osassa: Mitattiin paineita ja sarveiskalvon paksuutta, tiputeltiin silmiin pupilleja laajentavia tippoja (jotka mieheni mukaan saivat minut näyttämään siltä, kuin olisin vetänyt 5 lappua happoa) ja kyseltiin peruskysymyksiä, että näenkö taululta tiettyjä kirjaimia sekä erotanko vihreän ja punaisen toisistaan. Kun mitään esteitä leikkaukselle ei edelleenkään löytynyt, pääsin lopulta itse silmäkirurgin vastaanotolle ja varasimme minulle vihdoinkin sen leikkausajan.

Tähän mennessä olin myös saanut todella kattavasti tietoa eri asiayhteyksissä itse leikkaustekniikasta, leikkauksen vaiheista, silmien jälkihoidosta ja mahdollisista riskeistä, joten minulla oli odottavainen ja luottavainen olo leikkauspäivän lähestyessä. Oikeastaan minun piti vain muistaa huolehtia siitä, että ennen leikkauspäivää en käytä viikkoon piilolinssejä, enkä käy laittamassa kahteen viikkoon ripsien kestoväriä tai pidennyksiä.

Leikkaustekniikasta sen verran, että minulle siis valittiin SMILE-toimenpide, jossa nimensä mukaisesti silmän pintaan tehdään kaareva pieni viilto, jonka kautta sarveiskalvoa operoidaan laserpulssien avulla. Enempää en itse teknisestä puolesta ymmärtänyt, mutta on se tiede ja tekniikka vain ihmeellistä! Joka tapauksessa SMILE edustaa uutta leikkaustekniikkaa ja on verrattavissa tähystyskirurgiaan: se kajoaa silmän pintaan mahdollisimman vähän ja on hellempi kuin muut perinteiset menetelmät, jolloin myös toipumisajan pitäisi olla lyhyempi.

Minulle teroitettiin myös heti alkuvaiheessa, että silmän sokeutuminen ei ole mahdollista, koska leikkauksessa operoidaan silmän pintakerroksia, kun taas näkökeskus sijaitsee silmän takaosassa, minne laserpulssit eivät kanna. Tätä sokeutumista moni muukin on varmasti murehtinut ja jahkaillut sen takia operaatioon menemistä, joten tämä fakta nyt kaikille tiedoksi. Asioista olisi näköjään myös hyvä ottaa oikeasti selvää, eikä kehitellä omassa päässään olemattomia huolenaiheita, just saying..

Leikkauspäivä ja operaation kulku

Itse operaatiopäivä oli perjantaiaamuna. Otin koko päivän töistä vapaaksi, koska samana päivänä näkökyky tulisi kuulemma olemaan heikohko, joten näyttöpäätetyöstä ei todennäköisesti olisi tullut mitään. Samalle päivälle pamahti sopivasti myös VR:n veturinkuljettajien lakko, joten olinpa onnellinen, että taksit kuitenkin kulkivat.

Perillä tapasin leikkauksessa mukana olevan hoitajan, joka ensi töikseen antoi minulle rauhoittavaa diapamia ja tämän jälkeen kertoi yksityiskohtaisesti, mitä leikkauksen aikana tulee tapahtumaan, mihin minun tulee varautua ja mitä asioita ottaa huomioon sekä kertasi myös, miten minun tulee huolehtia silmien jälkihoidosta kotona. Sitten odottelin hetken aikaa, että rauhoittava alkoi vaikuttaa, kunnes minut tultiin noutamaan leikkaussaliin.

Olin aluksi sitä mieltä, että se diapam oli vähän turha varotoimenpide, koska olenhan reipas ja rohkea mimmi, joka ei helposti mene paniikkiin h-hetkellä, mutta ehkä se kuitenkin taustalla tasasi vähän tunteita, koska asettuessani makuulle leikkausalustalle, tunsin oloni hirveän rauhalliseksi eikä minua jännittänyt oikeastaan ollenkaan. En myöskään säpsähdellyt, kun herkkiä silmien ympäryksiä valmisteltiin operaatiota varten, mikä varmasti helpotti kirurgin työtä.

Silmät leikattiin yksi kerrallaan. Kun esivalmistelut oltiin tehty ja silmäluomi levitetty auki, silmän pinta puhdistettiin ja siihen laitettiin puuduttavaa ainetta, joten silmän operointia en tuntenut millään tavalla. Käytännössä näin ensin sumeasti näkökentän poikki kulkevia instrumentteja, kunnes yhtäkkiä näkökyky hävisi täysin, aivan kuin olisin sukeltanut tummanvihreään sameaan lampeen ja avannut silmäni pinnan alla. Näin jälkikäteen ajateltuna oli varmasti ihan hyvä, että minulla oli niitä rauhoittavia pohjalla, koska tilanne tuli aika yllättäen ja ikävä kyllä tuntui vähän siltä, kuin olisin sokeutunut!

Minun piti kuitenkin tuijottaa herkeämättä sumun keskellä näkökentässä liikkuvaa valoa, joka kirkastui ja hävisi välillä näkyvistä. Tämä auttoi keskittymään ja piti ikävät ajatukset loitolla. Minulle jäi myös elävästi mieleen, kuinka hoitaja tarttui välillä käteeni ja silitteli sitä rauhoittavasti, mikä tuntui mukavalta siinä tilanteessa. Itse laserointi oli todella nopeasti ohi, se kesti noin 30 sekuntia per silmä ja vietin leikkaussalissa aikaa kokonaisuudessaan varmaan vain puolisen tuntia.

Kun silmien kanssa tuli valmista, pääsin hämärään lepohuoneeseen toipumaan hetkeksi. Huoneessa oli ihana muhkea nojatuoli, jota pystyi kallistamaan taaksepäin, vilttejä, joiden alle käpertyä sekä tarjoilupöydällä yksittäispakattuja suklaita ja patukoita. Olen istunut varmaan kotona jo niin pitkään, että se huone tuntui juuri siinä kohtaa oikealta luksuslomakohteelta, ah, ihanaa! 

Siinä nojatuolissa köllöttäessäni ja suklaata syödessäni kiinnitin myös huomiota siihen, että vaikka näkökykyni oli todella utuinen, niin sumun takaa hahmotin ääriviivat kuitenkin yllättävän tarkasti, eli minulla oli käytännössä jo siinä hetkessä parempi näkö, kuin ennen leikkausta ilman silmälaseja!

Sitten koitti kotimatka. Taksin tilaaminen myös paluumatkalle oli täydellinen valinta, koska ulkona tuulessa ja kirkkaudessa silmäni kuivuivat nopeasti enkä nähnyt oikein mitään, saati saanut pidettyä silmiä edes kunnolla auki. Juuri sillä hetkellä junalla kotiin kulkeminen olisi siis sittenkin saattanut olla liian haastavaa ja tuskaista.

Loppupäivän ajan silmiä kirveli ja niissä oli roskan tunnetta, joten sain välittömästi aloittaa tippa-shown ja tiputella vuoron perään sekä antibiootti- että kostutustippoja silmiin (suosittelen muuten hankkimaan tipat apteekista etukäteen, kuten itse päädyin tekemään!). Lisäksi tapoin tehokkaasti aikaa nukkumalla muutamat päiväunet.

Ihanaa näkemisen helpputta!

Ette voi ikinä uskoa, kuinka kirkkaana ja kauniina maailma valkeni minulle heti seuraavana aamuna! Silmissä ei ollut enää juurikaan ärsytyksen tunnetta ja MINÄ NÄIN!! Toki katse väsyi alussa nopeasti ja tippa-show kesti viikon ajan intensiivisenä, mutta päivä päivältä näköni tarkentui ja aloin pikkuhiljaa tajuamaan, että minulla ei oikeasti ollut piilolinssejä tai laseja nenällä. Tosin en tiedä, milloin pääsen lasienkohentelumaneereistani eroon: tökin itseäni edelleen etusormella silmien väliin, kun ajatuksissani yritän korjata näkymättömiä laseja parempaan asentoon.

Leikkauksen jälkeen välttelin tarkasti muutaman seuraavan päivän ajan veden joutumista silmiin, hikiliikuntaa ja ylipäänsä silmänympärysten hoitamista tai koskettelua (täytyy myös pitää mielessä, että ripsien värjäämistä tai pidennyksiä ei saa tehdä kokonaiseen kahteen kuukauteen leikkauksesta), mutta aika pian osallistuin jo normaalisti salitreeneihin ja kävin ulkoilemassa. Töistäkin olin poissa vain sen leikkauspäivän ajan, eli maanantaina olin jo ongelmitta takaisin sorvin ääressä.

Oikeastaan ainoa asia, mihin enää kiinnittää katseessani huomiota, on valojen hajoaminen pimeässä. Valon ympärille muodostuu ikään kuin sädekehä. Tämä johtuu siitä, että aivot opettelevat vielä näkemään uudelleen ilman silmälaseja, eli valojen taittumisenkin pitäisi normalisoitua ajan kanssa, noin puolen vuoden kuluessa.

Vajaa viikko leikkauksesta kävin vielä kirurgin vastaanotolla jälkitarkastuksessa ja kaikki vaikutti olevan oikein hyvin: Toipuminen oli lähtenyt hienosti käyntiin ja näkö oli korjaantunut täysin, eli yhtään miinusta ei ollut jäänyt jäljelle, mistä olin aivan superonnellinen! En olisi odottanut mahdollista korjausleikkausta kovinkaan innoissani, yksi kerta tätä lajia riittää kuitenkin.

Fun fact tähän kohtaan: Silmäasemalla leikkauksen hintaan kuuluu siis kahden vuoden leikkaustakuu, eli jos jostain syystä ensimmäinen operaatio ei korjaa näköä täysin, korjausleikkaukset sisältyvät alkuperäiseen hintaan. Minua miellyttää kovasti tämä heidän periaatteensa, että he eivät sitoudu suorittamaan vain itse leikkausta, vaan ovat lisäksi sitoutuneet palauttamaan myös näkökyvyn ennalleen, mikä on kuitenkin asiakkaan kannalta se tärkein asia. 

Lopullinen tilanne silmieni kanssa selviää kuitenkin vasta puolen vuoden päästä, jolloin niiden pitäisi siis olla täysin toipuneet ja näkökyvyn asettunut uomiinsa, joten tulen syksymmällä varaamaan vielä yhden tarkistusajan optikolle. Sitä odotellessa nautin kyllä täysillä vaivattomammasta elämästäni, hapuilun loppumisesta suihkussa sekä vähemmän ärsyttävästä maskien käyttämisestä.

On sanomattakin selvää, mutta sanotaan nyt vielä, että olen ollut enemmän kuin tyytyväinen Silmäasemalla saamaani hoitoon ja palveluun. Kiireetön tunnelma, lämpimät kohtaamiset ja tiedon jakaminen kattavasti takasivat sen, että koko prosessista jäi minulle todella positiivinen fiilis. Että kyllä kannatti! Ainoa asia, mikä näin jälkikäteen vähän harmittaa on se, että en tehnyt tätä jo vuosia aikaisemmin.

Oletko sinä jo käynyt laseroimassa omat silmäsi, vai harkitsetko vielä operaatiota? Saitko tästä jutusta tarpeeksi tietoa, että kiinnostuit ottamaan ensimmäisen askeleen optikon vastaanotolle, vai jäikö joku asia kenties vielä mietityttämään?

2 thoughts on “Oma katse takaisin silmien laserleikkauksella

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.