Pääet lukemaan seuraavasta linkistä sairauskertomuksen 1. osan.

Vasta magneettikuvien myötä tehty oikea diagnoosi edisti hoitoon pääsyä, vaikka hoitoa joutuikin odottelemaan ikuisuudelta tuntuneen ajan

Ortopedi oli siis ensimmäinen terveydenhuollon työtenkijä, joka otti tilanteeni vakavasti ja kirjoitti minulle kiireellisen lähetteen Töölön sairaalaan, jotta saisin ajan leikkausjonoon. Kivut olivat vaivanneet minua tässä kohtaa jo kuuden kuukauden ajan. Tässä kohtaa minua harmitti myös maailman eniten se, että minulla ei ollut sairauskuluvakuutusta, jolla olisin kenties päässyt nopeasti yksityiselle puolelle hoidettavaksi.

Sydäntäni kylmäsi sote-alan tilanne, jota olin pitkään seurannut mediasta ja jonka mukaan hoitovelkaa on kauheasti ja jonotusajat loputtomat. En tulisi varmaan ikinä saamaan apua ja elämäni olisi ikuisesti yhtä tsemppaamista ja sinnittelyä.

Leikkausjonot on kategorisoitu siten, että akuuttijono menee kaikkien muiden ohi, jonka jälkeen kiireellisyysluokat on kategorisoitu ensimmäisestä viidenteen. Yllättävää kyllä, minut laitettiin kiireellisyysluokassa ensimmäiseen leikkausjonoon ja sanottiin, että kahden viikon kuluessa minulle ilmoitettaisiin leikkausaika ja kuukauden kuluessa minut myös leikattaisiin. Näillä tiedoilla lähdin kotiin odottamaan soittoa.

Voin sanoa, että jatkuva odottelu ilman mitään tarkkaa tietoa tulevasta, syö hermoja. Jatkuva samassa olotilassa vellominen on yksinkertaisesti henkisesti todella kuluttavaa. Niinpä viikko kului, mutta ei kuulunut soittoa. Jaksoin odottaa toisen loppumattomalta tuntuneen viikon loppuun asti, jonka jälkeen soitin perään ja tiedustelin, missä se luvattu leikkausaika oikein viipyi.

Henkilö linjan toisessa päässä oli vähintäänkin hämmästynyt: Eiväthän he voi luvata mitään tarkkoja aikoja kenellekään, koska hoitoalan kriisistä johtuen jonot ovat valtavan pitkiä, joten jokainen joutuu vain kiltisti odottamaan omaa vuoroaan. Matto vedettiin jälleen jalkojeni alta. Koetin puhelimessa kääntää jokaisen kiven, että saisin edes suurin piirtein tietoa siitä, milloin se leikkausaika kenties mahdollisesti saattaisi olla, jos tähdet ja suuremmat voimat olisivat oikeassa asennossa, mutta mitään ei voitu kertoa tai auttaa. Toivotettiin vaan tsemppiä ja hyvää päivänjatkoa.

Kun oman leikkausaika vihdoin varmistuu, se tuntuu aivan lottovoitolta ja odottelulle saa määräpäivän

En jaksanut enää edes itkeä. Kylmän viileästi mietin, että tämä pitkittynyt tilanne täytyisi nyt ratkaista jollain muulla keinoin, koska se alkoi kuormittaa myös mielenterveyttä pahemman kerran parisuhteesta nyt puhumattakaan. Aloin selvittää mahdollisuutta päästä leikkaukseen yksityiselle puolelle omakustanteisesti. Luojan kiitos minulla oli siihen mahdollisuus rahallisesti ja minulta löytyivät myös hyvät tukiverkot. Kaikki muut eivät välttämättä ole yhtä onnellisessa asemassa.

Ehdin jo varata ajan Ortonille konsultaatioon ja selvittää, että minimissään toimenpiteestä selviäisi noin 5000 eurolla, kunnes puhelin yhtäkkiä soi: Sama tyyppi soitti Töölöstä ja ilmoitti, että minulle oli kuin olikin löytynyt leikkausaika!! Lottovoitto! En voinut käsittää sitä! Olo oli kuin maratonin jäljiltä, sydän hakkasi ja kädet tärisivät. En ollut ikimaissani ajatellut, että hoitojonossa odottaminen kannattaa ja ehdin jo kuvitella, kuinka tätä menoa viettäisin jouluaatonkin yksin kotona selällään lattialla.

Mutta nyt minulla olisi konkreettinen leikkausaika marraskuussa kolmen viikon päästä! Oloa helpotti henkisesti nimenomaan se konkreettinen päivä, jolloin tämä painajainen vihdoin päättyisi loppumattoman odottelun jälkeen. Tein samalla aika erikoisen huomion siitä, että myös yksityiselle puolelle Ortonille ensimmäiset vapaat leikkausajat olisivat olleet tismalleen samalla viikolla. Eli, edes rahalla ei tässä maassa taida saada enää nopeaa hoitoa.

Leikkausaikaa odotellessani olen saanut oikeilla lääkkeillä hermokivut rauhoittumaan ja pystynyt viettämään lähes normaalia elämää, kunhan en yritä liikkua yhtään ylimääräistä. Kivut kyllä muistuttavat itsestään aina pienellä viiveellä esimerkiksi jo pelkän apteekissa käynnin jälkeen. Kivuttomat päivät tuovat silti joka kerta toivonpilkahduksia siitä, että ehkä olenkin parantunut itsestään enkä tarvitsisikaan leikkausta, ehkä en olekaan tarpeeksi kipeä ja olen vain kuvitellut koko painajaisen.

Rikkinäinen selkä kutistaa koko entisen elämän lattialle neljän seinän sisään ja lääkkeet turruttavat mielen, mikä ei ole myöskään läheisille helppoa

Arki on ollut koko syksyn mitalta tuhottoman tylsää. Olen tehnyt pitkiä työpäiviä, jotta olen saanut jotain mielekästä tekemistä sekä onnistumisen kokemuksia päiviini. Vapaa-ajalla pakenen elämääni suoratoistopalveluihin ja jotta en märehtisi tilannettani yhtään ylimääräistä ja alkaisi kuvittelemaan kaikenmaailman veritulppia ympäri kehoa pitkän paikallaan olon seurauksena. Kaipaan liikuntaa, kehon rasittamista ja sykkeen nostamista mielettömän paljon, että välillä tekee melkein kipeää!

Lääkkeet ovat myös sekoittaneet kroppaa ihan tarpeeksi kaiken muun päälle. Olen syksyn aikana syönyt yhteensä kuutta eri lääkettä erilaisina yhdistelminä. En ole tuntenut nälkää, kynnet ovat lakanneet kasvamasta ja mieli on ollut välillä täydellisen turta ja sumuinen.

Sain työterveydestä jälleen maanmainion neuvon lopettaa opioidipohjaiset lääkkeet riippuvuusriskin takia heti, kun akuuttivaihe menee kipujen kanssa ohi ja minulle määrättiin tilalle rippuvuutta aiheuttamattomia pitkävaikutteisia särkylääkkeitä. Ilman tarkempia ohjeita tein työtä käskettyä ja lopetin opioidit kahdessa eri vaiheessa sen seurauksena, että kärsin molemmilla kerroilla vuorokauden ajan inhottavista vieroitusoireista ja suoranaisesta liskodiskosta. Olisi ollut ihan kiva, jos työterveyslääkäri olisi ohjeistanut esimerkiksi sellaisesta asiasta kuin lääkityksen purku, eikä niin, että ne lääkkeet lopettaa kuin seinään, jonka seurauksena tuntuu siltä kuin sydän pysähtyisi.

Viimeisimpien lääkemuutosten jälkeen kärsin vielä kaksi viikkoa unettomuudesta. Heräsin joka yö klo 3-4 aikaan ja valvoin pitkiä tunteja hilpeiden ajatusteni kanssa odottaen aamua ja että saisin avattua jälleen työläppärini. En olekaan enää varma, kumpi on hirveämpää, jatkuva unettomuus vai hermokivut. Kumpikin lyö ihmisen ja mielen joka tapauksessa täysin kanveesiin, jolloin pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat maailmaa suuremmilta.

Voin vain kuvitella, kuinka parasta aikaa myös rakas aviomieheni on tämän syksyn ajan joutunut elämään seuratessaan vierestä omaa tuskaani sekä huolehtien myös valtaosasta kotitöistä, joita en itse ole enää pitkään aikaan kyennyt tekemään. Olen myös maailman kamalin hoidettava, koska minuahan ei siis saa hoitaa. Edelleenkin kuvittelen pystyväni ja pärjääväni, koska on pakko ja koska minä itte.

Että tsemppiä vaan niille tulevaisuuden hoitajille tai roboteille, jotka tätä jääräpäistä kuluerämummoa joutuvat sitten hoitamaan ja joka suostuu korkeintaan siihen, että joku sitoo kengännauhat puolesta. Oikeasti, tuntuu sietämättömältä olla muiden avun varassa, vaikka se hoitaja olisi oma puoliso. Minä en ole sellainen, että minua palvellaan ja passataan, vaan olen aina ollut itse se aktiivinen toimija, joka hoitaa kaiken omaan elämäänsä liittyen eikä ole kenellekään vaivaksi.

Hoitoalan ongelmat ovat totisinta totta, joita olen päässyt nyt itse konkreettisesti todistamaan

Olen myös ollut aivan kauhuissani meidän yhteiskunnan sote-palvelujen tilanteesta. Olen toki aina seurannut uutisia ja tiedostanut, missä jamassa ne ovat ja vain päättänyt pitää itseni kunnossa ja kaukana terveyskeskuksista, mutta siinä ei parhainkaan tsemppi ja sirkustemput auta mitään, kun oma keho hajoaa. Siinä tuntee itsensä aika pieneksi ja avuttomaksi samalla kun ymmärtää, että tällä yhteiskunnalla ei ole resursseja pitää sinusta vastavuoroisesti huolta.

Kaikenmaailman veroja saa kyllä maksaa, mutta niille ei saa sitten vastinetta silloin kun hätä on suurin. Oma tilanteeni on sentään selkeä: Minulla on kuvat mustaa valkoisella siitä, että se välilevy on rikki ja että jotain tarttisi tehdä, joten en halua edes kuvitella, kuinka vaikeaa vaikkapa mielenterveyspalveluja on oikein saada. Toisaalta, tämän kokemuksen jälkeen myös itsellä on vähän sellainen fiilis, että tarvitsisin ehkä jotain henkistä apua, mutta todennäköisesti joutuisi yrittämään ensin vähintäänkin itsemurhaa, jotta mitään tapahtuisi, joten en jaksa edes haaveilla mistään lisäavusta oman tilanteeni suhteen, että ehkä tämä tästä ja kyllä se siitä.

Toiveikkaana lähdössä sairaalaan omat tavarat mukaan pakattuna.
Toiveikkaana lähdössä sairaalaan, vihdoinkin!

Kävin muutama päivää ennen leikkausaikaa Töölössä valmistelevalla käynnillä ja se kokemus ei myöskään valanut uskoa siihen, että hommat sairaalalla toimivat ja sieltä saa apua. Oma aikani oli tunnin myöhässä ja tapaamani mikä lie avustaja kyseli aivan ihmeellisiä juttuja, esimerkiksi heinänuhalääkkeeseen liittyen, joka ei nyt millään tavalla liittynyt tulevaan operaatioon.

Kirurgi tuntui sen sijaan olevan tolkun ihmisiä, joten päätin uskaltaa luovuttaa selkänikamani hänen käsiinsä. Silti, vielä kirurgin vastaanotollakin kyseenalaistettiin leikkauksen tarpeellisuutta, koska edelleenkin pystyin kävelemään itse, mikä tuntui todella alentavalta. Täytyi konkreettisesti osoittaa, että kropan eteen taivuttaminen ei onnistunut, enkä saanut jalkaa suoristettua.

Se, että olen opioideilla saanut olon kivuttomaksi ja kykenen suoriutumaan arjesta, ei mitenkään tarkoita sitä, että olisin terve ja että elämänlaatuni olisi hyvää. Lisäksi sain kuulla, että etenkin syksyn aikana HUSin leikkausajat eivät ole oikein pitäneet, joten viime metreille asti sain jännittää sitä, toteutuisiko leikkausaikani sovitusti, vai siirtyisikö tai peruuntuisiko se loputtomasti tulevaisuuteen.

Hartaasti odotettu leikkauspäivä koitti vihdoinkin marraskuussa!

Loputtomalta tuntuneen odottelun päätteeksi leikkauspäivä kuitenkin koitti marraskuun puolivälissä. Pakkasin kassiin mukaan henkilökohtaiset hygieniatarvikkeet ja parin päivän vaatteet ohjeiden mukaisesti. Loppuun asti jännitin ja odotin jotain ilmoitusta, jossa kerrottaisiin, että minua ei voitaisikaan leikata sovittuna ajankohtana ja pyydettäisiin odottamaan vielä lisää ja lisää, mutta onneksi sitä ilmoitusta ei koskaan kuulunut.

Harhailin Töölön sairaalan käytäviltä oikealle osastolle ja jäin jonnekin pimeään nurkkaan odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Minut tsekattiin siinä käytävällä sisään ja kyseltiin edelleen niistä perhanan heinänuhalääkkeistä, ei voi olla totta! Että jos mitään muuta kivunlievitystä keksisivät visiittini aikana kuin Heinixiä, niin olisin enemmän kuin kiitollinen.

Sairaalan ryhmähuonessa yksityisyyttä omalle paikalle saa vain pedin ympärille vedettävillä verhoilla.
Oman reviirin kuuden hengen huoneessa sai rajattua verhoilla, mutta henkilökohtaisesta tilasta ei silti ollut tietoakaan.

Hoitaja ohjasi minut kuuden hengen huoneeseen, jossa yllätyksekseni minun ja neljän mummon lisäksi majoittui myös yksi mies. Sängyt sai eristettyä osittain vedettävillä verhoilla ja käytössä oli yksi yhteinen vessa. Henkilökohtaiset tavarat sai talteen omaan lukolliseen kaappiin.

Suurin yllätys oli kuitenkin se, että valmistelevan käynnin ohjeista poiketen minun piti siis alusta loppuun asti käyttää kuitenkin sairaalan vaatteita: Jotain kaapua, joka oli selästä kokonaan auki, sukkia sekä maailman ällöttävimpiä kellastuneita, varmaan jo tuhat kertaa muilla käytössä olleita kalsareita, joiden käytöstä itse asiassa neuvottelinkin vielä erikseen hoitajan kanssa. Olisin ollut valmis hengailemaan vaikka nakkena, jos ei olisi tarvinnut vetää niitä visvaisia satiaispöksyjä jalkaan, mutta ei auttanut itku tälläkään kertaa markkinoilla, vaan koko setti oli puettava päälle, että pääsisin vihdoin sinne leikkaussaliin.

Jotta voi päästä leikkaukseen, täytyy pukea sairaalan vaatteet päälle, joista inhottavimmat ovat jo muilla käytössä olleet alushousut.
Teki henkisesti tiukkaa pukeutua sairaalan käytettyihin, varmaan jo tuhat kertaa muilla ihmisillä jalassa olleisiin kalsareihin.

Luvassa oli kuitenkin edelleen odottelua. Kirjauduin osastolle klo 9:00 aamulla, mutta oma leikkausaikan koitti vasta klo 12:00 päivällä. Luojan kiitos vihdoin oli kuitenkin minun vuoroni. Ja sitten mentiinkin aika haipakkaa. Olo oli kuin jostain paremmastakin sairaalasarjasta, kun minua kuskattiin sängyn kanssa hissin, käytävien ja heiluriovien läpi ripeästi leikkaussaliin.

Kaiken odottelun ja epävarmuuden päätteeksi itse operaatio alkoi jännittää vasta leikkaussalissa

Ja sitten se vasta iski tajuntaani, että nyt se ihan oikeasti tapahtuisi. Salissa oli älyttömästi kiireestä kantapäähän vuorattua porukkaa, paljon instrumentteja ja isoja valoja. Minuun kiinnitettiin erilaisia sensoreita ja kanyyleita nopeammin kuin ehdin laskea ja siinä kohtaa iski myös pieni hätä, koska olin koko ajan kuvitellut, että kyseessä on vain nopea rutiinioperaatio, joita tehdään sairaalassa päivittäin ja itse leikkauskin tehtäisiin mitättömän neljän senttimetrin viillon läpi. Että mistä tämä kaikki ylimitoitetulta tuntuva valmistelu oikein johtui??

Henkilökunta oli kiireen tunnusta huolimatta mukavaa ja varmisteli, että minulla on kaikki hyvin, mutta en siinä tilanteessa keksinyt oikein kysellä tai tarkistella enää mitään, se olisi menoa nyt. Kanyylista pistettiin ensin jotain lääkettä suoneen ja heti perään nukutusainetta, joka särki ensin inhottavasti koko käsivarressa. Silmät ehtivät pyörähtää päässä varmaan vain pari kertaa, kunnes taju meni täysin kankaalle.

Seuraavaksi minua jo heräteltiinkin takaisin todellisuuteen ja säikähdin välittömästi, että olin nukkunut töistä pommiin, pyysin ihmisiä ilmoittamaan asiasta töihin ja että olisin pian tulossa sekä kyselin työläppärini perään, haha. Kertoo oleellisen koko elämäni sisällöstä syksyn ajalta.

Heti leikkauksesta heränneenä olo voi tuntua normaalilta, mutta kuva kertoo totuuden oikeasta tilanteesta.
Olo tuntui selkiytyvän nopeasti leikkauksen jälkeen, mutta kuva paljastaa todellisen tilanteen.

Ajatus selveni kuitenkin yllättävän nopeasti ja minut kärrättiin melko pian takaisin huoneeseeni, jossain sain myös evästä ensimmäistä kertaa koko päivänä. Hoitajat jopa miettivät kotiuttavani minut saman illan aikana, mutta päädyin kuitenkin viettämään osastolla yön yli.

Mies tuli moikkaamaan minua ennen vierailuajan umpeuduttua, kokeilin kävelemistä ja vessassa käyntiä sekä kuuntelin äänikirjoja kännykästä. Kaikki hienosti! Panttasin unianin yöaikaan, mikä oli sitten suurin virhe, jonka sairaalan kimppakämpässä voi keksiä tekevänsä.

Yö oli ehkä elämäni rauhattomin kokemus: Vielä keskiyön jälkeen huoneesta vietiin ja tuotiin potilaita ja petipaikkoja pestiin. Uudet tulokkaat valittivat kovaan ääneen kaikenmaailman bullshitista ja kutsuivat hoitajia huoneeseen yhä uudestaan. Yhdessä vaiheessa sänkyyni jopa törmättiin toisella sängyllä niin että ryskyi, kellon ollessa ehkä 2:00 yöllä.

Aloin olla infernaalisen raivon partaalla. Seurueeseemme liittyi myös piereskelevä katujyräkuorsaaja, joten korvatulpista ei ollut enää sitä vähääkään hyötyä. Koska en ollut tajunnut varata Peltoreita mukaan, keksin lopulta soittaa YouTubesta kuulokkeilla uninoisea, joista “Heavy rain” 50 %:lla volumella oli ehkä tehokkain peittäen kaiken mayhemin melko hyvin alleen. Sain nukuttua muutaman tunnin koiranunta, odottaen malttamattomasti aamua, jolloin päivän sarastaessa lähtisin koko sairaalasta kotiin hippulat vinkuen.

Ennen kotiutumista sain vielä tärkeää tietoa ja ohjeita fysoterapeutilta sekä lääkäriltä

No, ei sieltä osastolta noin vain kotiudutakaan, tietenkään. Jouduin odottelemaan lähtöä vielä lounasajan yli, minkä lisäksi minulla oli myös paljon kysyttävää konkreettisista asioista, joita ei oltu vielä missään vaiheessa käyty kanssani läpi. Ensin tapasin fysioterapeutin, jonka kanssa kävimme kävelemässä pienen lenkin osaston ympäri ja kiipeämässä rappusia.

Sain sairaalan fyssarilta vastaukset kaikkiin mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin liikkumiseen ja jatkokuntoutukseen liittyen. Ensimmäisen kuukauden ajan tulisi vältellä selän kierto- ja kumarteluliikkeitä sekä luonnollisesti minkäänlaista nostelua. Käytännössä rauhalliset kävelylenkit olivat ainoa liikuntamuoto, jota sain tehdä. Kuukauden jälkeen periaatteessa kaikki liikuntarajoitukset poistuvat, jolloin voisin aloittaa hierojalla käymiset, kehonhuollot ja venyttelyt sekä niin sanotun oikean treenaamisen. Sain pyynnöstä lähetteen selkäleikkauksiin erikoistuneelle fysioterapeutille, jotta liikkumisen aloittaminen tapahtuisi hallitusti enkä vahingossa rikkoisi itseäni uudelleen. Ihanaa, että minun ei tarvitsisi enää kohdata sitä epäpätevää työterveysfyssaria, koska en välttämättä osaisi myöskään enää hillitä tunteitani hänen seurassaan!

Lisäksi iso kivi tipahti sydämeltäni, sillä fyssarin kanssa liikkuessani huomasin, että selkään tai jalkaan ei näyttänyt jääneen mitään pysyvää haittaa tai vauriota kroonistuneen hermopinteen takia! Kaikki eivät ole todellakaan yhtä onnekkaita asian suhteen. Kaikki kivut jäivät kertaheitolla leikkaussaliin ja pinteessä ollut jalka toimi aivan niin kuin ennenkin. Varpailleen nousu onnistui hyvin ja rappusetkin tuli kiivettyä normaalisti, mikä helpotus!

Leikkausoperaation jälkeen sairaalasta saa mukaan paljon kirjallisia ohjeita kotiin viemisiksi.
Ennen lähtöä fyssarilta ja lääkäriltä sai kattavat hoito-ohjeet kotiinviemisiksi.

Lopuksi tapasin osastolääkärin, joka kävi lyhyesti läpi, miten leikkaus oli sujunut. Onneksi kaikki oli siis mennyt kuin oppikirjan mukaan. Oli myös mielenkiintoista tietää, että se levinnyt välilevyaines oli ehtinyt ajan kanssa jotenkin kalkkeutua tai luutua kovaksi, eli se ei olisi siitä enää parantunut itsestään, joten leikkaus oli pakko tehdä, jotta toipuminen pääsisi vihdoin alulle.

Lisäksi sain lääkäriltä haavanhoitoon ja lääkkeisiin liittyvät ohjeet ja reseptit, lähetteen fyssarille ja sairauslomatodistuksen, jota kirjoitettiin minulle pyynnöstä kaksi viikkoa. Tikit saisi poistaa kahden viikon päästä leikkauksesta ja tosiaan kuukauden päästä olisin täysin vapaa tekemään ja menemään omien tuntemusten rajoissa. 

Ikävä fakta on se, että selkään ei laitettu esimerkiksi mitään rautaa välilevyä tukemaan, minkä lisäksi rangan toiseksi alin välilevy on myös rappeutunut ja saattaa alkaa oireilemaan ajan kanssa. Aivan kuin operaatiossa olisi tehty juuri ja juuri se kaikkein nopein ja välttämättömin, viis siitä, oliko lopputulos paras pitkällä tähtäimellä.

On hyvinkin mahdollista, että vanhat kivut saattavat palata vielä tulevaisuudessa, mutta yritän kuitenkin olla optimistinen ja uskoa, että ammattilaisen avulla keskivartaloa vahvistamalla, saan tuettua selkärankaa riittävästi ja se auttaa pitämään kivut poissa. Varmasti motivoi jatkamaan salitreenejä sitten kun niiden aika taas on!

Toipuminen on lähtenyt kotona niin vauhdikkaasti käyntiin, että en meinaa itsekään pysyä perässä

Kodin rauhaan oli maailman ihaninta palata! Toipuminen on myös lähtenyt aivan äärettömän hyvin käyntiin, että olen ollut siitä itsekin vähän ihmeissäni. Jokaisena aamuna vointi on ollut parempi ja liikkuminen sujuvampaa. Toki olen ollut tosi väsynyt ja nukkunut pitkien yöunien lisäksi myös päiväunia, mutta se varmaan kuuluu toipumisprosessiin.

Kaunis parane pian-kukkakimppu.
Ihanat ystävät lähettivät kukkayllätyksen operaation jälkeisen kotiutumispäivän kunniaksi.

Minulla ei ole ollut mitään kipuja haavan pientä nipistelyä lukuunottamatta ja parin päivän päästä kotiutumisesta, luovuin viimeisten särkylääkkeiden syömisestäkin kokonaan. Myös leikkausalue on lähtenyt paranemaan kuten kuuluukin ja selkään taitaa jäädä vain pieni siisti arpi muistoksi koko episodista.

Toisena päivänä kotiutumisesta pystyin myös aloittamaan lyhyet ulkoilulenkit etanavauhdilla ja vaikka marraskuun harmaus ei ole ehkä se paras vuodenaika ulkoilla, niin se ei ole menoa haitannut! On ollut ihanaa päästä raittiiseen ilmaan kävelemään normaalisti ilman pelkoa siitä, että seuraavana päivänä saattaisin viettää aikaani taas lattialla hermokipujen kourissa.

En voi käsittää, että elämänlaadussani tapahtui niin nopea täyskäännös leikkauksen jälkeen, kun olin ensin kärsinyt kuukausikaupalla toistuvista kivuista ja takapakeista. Meillä on kyllä äärettömän taitavaa hoitohenkilökuntaa töissä ja kovasti heille vain toivoisi siedettäviä työoloja tulevaisuudessa, jotta töihin olisi kiva mennä ja jaksaisivat jatkaa alalla vielä pitkään.

Vihdoinkin tuntuu siltä, että kamalan vuoden päätteeksi pääsee elämässä eteenpäin

Vihdoinkin minulla on ensimmäistä kertaa sellainen olo, että olen oikeasti toipumisen tiellä ja kun vain maltan edetä kropan ehdoilla, olen ensi vuonna jo täydessä iskussa, menossa ja näkemässä ihmisiä. Uskon, että ehdin myös loppuvuoden pikkujoulurientoihin mukaan ja aloittelemaan punaviinikautta. Olen ollut niin kipeästi sosiaalisen minglailun tarpeessa, että se on tullut jopa uniini. Ehkä unista tulee nyt vihdoinkin myös totta!

Leikkausoperaation jälkeen toipuminen lähtee vauhdikkaasti käyntiin omassa sängyssä lepäämällä.
Oman kodin rauhassa toipuminen on lähtenyt hienosti käyntiin!

Kiitos kun jaksoit lukea koko sairauskertomuksen loppuun asti. Jos kärsit itse samasta ongelmasta, niin voin sanoa, että et todellakaan ole yksin! Apua on saatavilla, mutta terveyspalvelujen tilanteesta johtuen, sitä apua pitää todellakin anella, vaatia ja kärttää. Se, joka huutaa koviten, saa myös ensimmäiseksi apua.

Mitä kauemmin jaksat tsempata ja sinnitellä, sitä kauemmin saat myös kärsiä yksin kipujesi kanssa. Jatkuva omasta tilanteesta jankuttaminen ja mateleminen on todella alentavaa, mutta se työ todellakin kannattaa tehdä, jotta jossain vaiheessa voit päästä toipumisessa oikeasti alkuun ja elämässä eteenpäin.

Voimia ja jaksamista jokaiselle arkeen! Palataan seuraavissa postauksissa vihdoin iloisempien ja inspiroivempien aiheiden pariin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *