Pitkästä aikaa, taas… Blogini koki totaalisen äkkikuoleman, koska en ole millään tahtonut päästä aina vain jatkuvista terveysongelmistani eroon, jotta voisin keskittää energiani pelkästään niihin kivoihin asioihin, joita sydämeni palaa halusta tehdä. Vuoden vaihteessa kärsimäni kasvojen nokkosihottuma tuntuu olleen vain ensimmäinen maistiainen kaikista tämän vuoden aikana eteen tulevista vastoinkäymisistä, voi veljet!

Olen kärsinyt jo pitkään siis alaselkäkivuista ja aluksi päätin, että en kirjoita aiheesta täällä blogissa sanaakaan. Tämän blogin ei ole tarkoitus olla mikään sairauspäiväkirja, vaan iloa ja inspiraatiota sisältävä paikka, jota on kiva tehdä!

Mutta, tämä ongelma on päässyt vaikuttamaan elämääni viimeiset kuukaudet niin kokonaisvaltaisesti ja ollut niin ahdistava ja traumaattinenkin kokemus, että haluan oksentaa ajatukseni ulos tähän postaukseen, jotta voin toivottavasti jatkaa elämääni sitten siitä, mihin ennen tätä episodia jäin. 

Ja jos tämä postaus toimii edes yhdelle tiedon lähteenä ja vertaistukena, niin tämä teksti kannattaa kirjoittaa, meitä samojen kipujen kanssa eläviä kun on niin paljon tässä yhteiskunnassa! Tästä tulee pitkä, henkilökohtainen vuodatus, joten hang in there, mutta olen koettanut boldata tekstistä ne olennaiset pihvit, joita tietoa etsivä ehkä haluaa löytää. Vastaan mielelläni kommenttikentässä, jos et kuitenkaan löydä sisältöä mieltäsi askarruttavasta asiasta!

Tuntuu pahalta, kun terve keho pettää alta, vai petinkö itse terveen kehoni?

Tehdäänpä aivan ensimmäiseksi selväksi, että olen aina ollut fyysisesti ja psyykkisesti lähestulkoon täydellisen terve. Niin terve ja täysissä sielun ja ruumiin voimissa, että olen ollut asiasta myös äärettömän ylpeä. Minun kehoni jaksaa ja pystyy ja kestää! Tuskin olen sairastanut vuodessa edes yhtä nuhakuumettakaan ja on saattanut kulua vuosikausia ilman, että minun on tarvinnut tarttua särkylääkepurkkiin.

En olekaan voinut käsittää, mitä hittoa on sittemmin tapahtunut. Vielä toukokuussa palautin opinnäytetyötäni parin vuoden opiskelurupeaman päätteeksi ja mieli hihkui innosta, mitä kaikkea kivaa ehtisin ja jaksaisin kaikella vapautuneella ajalla oikein tekemään. Mutta yhtäkkiä onkin marraskuu, enkä kykene enää sitomaan edes kengännauhoja itse ja olo on kuin pahimmallakin osteoporoosimummolla.

Tämä vuosi on ollut oikeasti ihan perseestä ja yksi elämäni kauheimmista kokemuksista. Pinnistelemällä onnistuin keksimään huikeat viisi asiaa koko vuoden mitalta, jotka ovat olleet kivoja: YAMK-opintojen saaminen valmiiksi, keväinen tyttöjen reissu Pariisiin, kesälomareissu Keniaan, uuden työpaikan löytäminen sekä viimeisillä voimillani järjestämäni Instagram-tuttujen livemiitti syksyllä, mikä oli aivan ihana piristysruiske loppumattomien vastoinkäymisten keskellä.

Muuten vuosi on mennyt enemmän tai vähemmän sinnittelemällä puoliteholla ja hokemalla mantraa, että “katsotaan pystynkö tekemään/osallistumaan kun tuo minun selkäni on ollut viime aikoina vähän kipeä.” Ei hemmetti sentään!

Ole armollinen: kehon hajoaminen saattaa johtua myös surkeiden sattumusten sarjasta

Jos totta puhutaan, selkäni on oireillut enemmän tai vähemmän viimeisen 10 vuoden aikana, mutta tullut aina lopulta kuntoon. Minulla on yliliikkuvat nivelet ja minun on ollut jotenkin aina haastavaa vahvistaa keskivartalon syviä lihaksia ja pitää ne kunnossa. Olen saanut helposti taivutettua selkääni 90 astetta taaksepäin, mutta esimerkiksi selältään istumaannousu ja coren pitäminen stabiilina punnerrusten aikana on tuntunut aivan mahdottomalta.

Keskivartalo on ollut pikemminkin kuin spagettia ja notkistunut aina väärään suuntaan, vaikka olisin kuinka yrittänyt jännittää vatsalihaksia ja pitää coren tiukkana. Minusta on aina tuntunut siltä, että treenaan jotenkin väärin tai teen jotakin väärin, koska en edisty asian kanssa kovasta yrittämisestä huolimatta.

Notkea ja yliliikkuva keho saattaa kääntyä itseään vastaan kun ikää tulee lisää. Hyvästä lihaskunnosta ja kehonahllinnasta kannattaa pitää huolta, jotta keskivartalo on tuettu eikä esimerkiksi selkä pääse oireilemaan.

Vuonna 2019 alaselän oireilu alkoi olla häiritsevää ja vaikutti myös pävittäiseen näyttöpäätetyöskentelyyn. Sain töistä ergonomiatuolin, joka auttoi jonkin verran, mutta koen, että säännöllisellä ohjatulla kuntosalitreenillä oli vielä isompi positiivinen vaikutus selkäkipujen kurissa pitämiseen.

Sitten tuli k*rona ja eristäydyin yhdessä yössä käytännössä neljän seinän sisään, arkiaktiivisuus putosi nollaan ja vaikka kävin edelleen salilla ja ulkolenkeillä, niin koin, että keho ei vain saanut tarpeeksi liikuntaa. Tarvitsin nimenomaan sitä päivittäistä menemistä paikasta toiseen: Jos käy päivittäin tunnin lenkillä, mutta jumittaa loput 23 tuntia kotona, niin voi vain kuvitella, kuinka minimissä se kehon liikuttaminen loppujen lopuksi onkaan.

Lisäksi aloitin jatko-opiskelut käytännössä etänä samaan aikana kuin k*rona alkoi, eli istuin ensin työpäivän tietokoneella ja jatkoin istumista useana iltana viikossa vielä kotikoneella koulukursseilla sekä koulutehtäviä tehden. Viimeisenä keväänä kirjoitin myös opinnäytetyötä töiden ja kurssien ohella. Muistan vieläkin, kuinka meinasin oksentaa siitä koneella istumisen ja kirjoittamisen määrästä. Kävin edelleen salilla enkä missään vaiheessa luovuttanut hyvinvointini suhteen, mutta taisi minulla silti olla vähän huono olla ja odotin vain, että saisin lisää vapaa-aikaa ja energiaa arkeen, jotta jaksaisin liikkua enemmän ja tehdä kehonhuoltoa sekä muita kivoja juttuja.

Hoidin välilevynpullistumaa ensin hierojalla, kunnes hakeuduin työterveyslääkärille

Ihan hyvä suunnitelma, mutta selkä alkoi kuitenkin oireilla entistä pahemmin Pariisin-reissun aikana, vaikka olin varma, että tekisi hyvää olla liikkeessä monen vuoden kotona istumisen jälkeen ja kävellä paikasta toiseen aamusta iltaan. Silti selkä oli paskanjäykkä joka aamu herättyäni ja vetristyi vasta ajan kuluessa kun pääsin liikkeelle.

Kotiin tultuani tapahtui jotain kamalaa ja selkään iski kipu, joka säteili oikeaan jalkaan. En saanut jalan hermoja toimimaan ja käytännössä jouduin raahaamaan ja nilkuttamaan toista jalkaani kävellessä. Jalassa ei yksinkertaisesti ollut voimaa ja elastisuutta ponnistaa askelta eteenpäin kuten normaalisti toimivassa, vasemmassa jalassani oli.

Nyt olen aiheen parissa sen verran askaroinut ja kerännyt tietoa, että tiedän, että viimeistään tuossa hetkessä selässä ollut välilevy pullistui ulos ja alkoi painaa iskias-hermoa. Vielä keväällä en ymmärtänyt, mikä kroppaa vaivasi, vaan kävin usealla eri urheiluhierojalla hierottamassa lihaksia ja etenkin krampissa ollutta oikean jalan takaketjua auki. Kukaan ei epäillyt, että minulla voisi olla välilevynpullistuma, vaan päin vastoin minua ohjeistettiin rullaamaan selkää pyöreäksi, mikä vain pahensi tilannetta pullistuman sijainnista johtuen.

Koska hieronta ja rullailut eivät auttaneet, hakeuduin työterveyslääkärin vastaanotolle. Lääkäri oli ensimmäinen, joka sanoi, että kyseessä on varmasti välilevyn pullistuma. Sen sijaan, että olisin saanut lähetteen selän kuvauksiin, lääkäri päätti jäädä seuraamaan tilannetta sen ollessa vielä niin tuore ja sain vain Panadol- sekä jonkun reumalääkereseptin kotiin viemisiksi. Lisäksi varasin ajan työfysioterapeutille, joka mutu-tuntuman perusteella neuvoi minulle viisi pilatesliikettä, joita minun kannattaisi tehdä kotona. Aivan kuin en muka liikkuisi vapaa-ajallani yhtään.

Mutu-tuntumalla annetut kuntoutusohjeet todennäköisesti vain pahensivat selkäkipua

Tein työtä käskettyä ja söin särkylääkkeitä. Olo aaltoili ja oli välillä oireeton, kunnes tuli taas takapakkia ja tuntui siltä että palasin lähtöpisteeseen kuntoutumisen kanssa. Tämä oli työfyssarin mukaan täysin normaalia ja kuului asiaan. Fyssari oli myös ohjeistanut minua ylimalkaisesti liikkumaan kivun sallimissa rajoissa, joten jatkoin salitreenejä, mutta toki kerroin PT:lle, että selkäni kanssa on ongelmia ja pyrimme välttämään liikkeitä, jotka rasittaisivat alaselkää väärällä tavalla.

Paljon myöhemmin kuulin eräältä toiselta lääkäriltä, että selkä oireilee vasta 1-2 päivän kuluessa rasituksesta, joten on hyvin todennäköistä, että hyvää tarkoittavissa treeneissä ja keskivartaloa vahvistaessani olin tietämättäni ja ymmärtämättömyyttäni vain rikkonut selkää koko ajan lisää.

Selinmakuulla sohvalla kissan kanssa hermokipujen vaivatessa.
Kissasta kuoriutui oivallinen omaishoitaja, kun vietin päiviä kuukaudesta toiseen selinmakuulla.

No, tuli kesä ja lomat ja lähdimme mieheni kanssa Keniaan lomamatkalle. Luojan kiitos, selkä oli koko alkumatkan oireeton ja pystyin keskittymään pelkästään lomailuun. Eräässä majoituspaikassa oli kuitenkin niin huono ja kuopalle litistynyt patja sängyssä, että selkäni alkoi oireilemaan uudestaan viikon majoittumisen aikana ja jouduin taas aloittamaan lääkkeiden syömisen. Selkä ei palautunut enää ennalleen ja muistaakseni pitkä paluumatka lentokoneessa kotiin alkoi jo olla aika tuskainen, eikä missään asennossa ollut enää hyvä olla.

Elokuun tienoilla hakeuduin uudestaan kolmatta kertaa työfyssarin juttusille ja kerroin, että kivut ovat jälleen kovia ja tuntuu siltä, että en ole koko kevään tai kesän aikana saanut selkääni pysyvästi kuntoon. Tiedustelin jälleen, pitäisikö minulle vihdoinkin kirjoittaa lähete, jotta selkä kuvattaisiin ja selviäisi, mikä siellä on oikeasti vialla.

Luota kehosi viesteihin: terveysalalta löytyy myös epäpäteviä työntekijöitä, joita ei kiinnosta hoitaa sinua, jolloin joudut kärsimään kivuista täysin tarpeettomasti

Fyssari oli sitä mieltä, että voihan selän omakustanteisesti kuvata, mutta että koska pystyn edelleen kävelemään omin jaloin eikä minulla tipu ulosteet housuun, niin ei sille selälle tulla kuitenkaan tekemään mitään. Sain lisää samoja pilatesliikkeitä ja fyssari ehdotti uutta seuranta-aikaa kuukauden päähän, jolloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistin, että mitä hyötyä siitä on, jos hän pystyy vain antamaan samoja jumppaliikkeitä, joista en koe olevan mainittavaa apua. Silloin hänkin oli sitä mieltä, että ehkä minun kannattaisi seuraavaksi varata aika työterveyslääkärille, jos olossa ei näy paranemisen merkkejä.

Itselleni oli tässä vaiheessa ja toistuvan vähättelyn seurauksena muodostunut vahva käsitys siitä, että en ole tarpeeksi kipeä, koska pystyin omin jaloin kävelemään enkä paskonut alleni, joten kukaan ei ota kipujani vakavasti ja että selän kunnon jatkuva aaltoilu, oireilu ja takapakit nyt vain kuuluivat asiaan ja ne tulisi kestää. Lisäksi fyssari oli sanonut minulle, että tämäntyyppisen selkäkivun sekä mahdollisen välilevynpullistuman paranemisessa kestää 6-12 kuukautta, joten ei olisi vielä syytä huolestua.

Jatkoin siis sinnittelyä, pilatesliikkeitä, salilla käymistä ja ostin myös erään toiminnallisen selkätreenin verkkokurssin, jota pystyi kätevästi tekemään kotona. Uusin lääkereseptejä työterveyden chatin kautta, kunnes reumalääkettä ei enää myönnetty minulle lisää. Resepti vaihdettiin masennuslääkkeeksi, joka kuulemma auttaisi hyvin myös hermoperäiseen kipuun. En huomannut uudella lääkkeellä mitään vaikutusta vointiini.

Kivut etenkin oikeassa jalassa alkoivat olla sietämättömiä. Kun ennen särkyä oli ollut reiden ulkosyrjässä ja pohjekramppien muodossa, nyt koko pakara, takareisi, pohje ja jalkapöytä olivat vuoroin kuumottavan ja kylmän kivun vallassa. Välillä kipu oli pulssimaista ja toisinaan koko jalka saattoi puutua ja mennä täysin turraksi tai tuntua siltä kuin muurahaiset juoksisivat valtoimenaan ihon alla. En enää kyennyt menemään toimistolle kokonaisen työpäivän ajaksi tai suoriutumaan normaaleista kotitöistä, jotka vaativat vähänkään selän kumartelua.

Lannerangan magneettikuvaan puetaan sairaalan haalari päälle.
Vuoden aikana lukuisat lääkäri- ja sairaalakäynnit erilaisissa tamineissa ovat tulleet tutuiksi.

Söin Panadolia kuin karkkia eikä siitä ollut mitään apua. Reseptin mukaan minulle oli määrätty 1000 mg Panadol kolmesti päivässä, mutta pillereitä saattoi pahimpina päivinä kulua seitsemänkin kappaletta, koska mitään muutakaan kivunlievitystä eri ollut tarjolla. Jossain vaiheessa minulle alkoi olla aivan sama, mitä tungen kurkustani alas, jos se vain auttaisi ja saisin hetken rauhaa järjen sumentavilta kivuilta.

Alaselkäkivun syyt alkoivat selvitä vasta, kun maksoin itse lannerangan magneettikuvaukset

Alkusyksystä olin jälleen yhteydessä työerveyslääkäriini ja jankutin, että mistään lääkkeestä ei ole enää mitään apua, olo on aivan sietämätön ja vaikka pysyin edelleen omilla jaloillani pystyssä, niin vaatimalla vaadin lähetteen lannerangan magneettikuvaukseen, koska minun oli pakko saada tietää, mikä selässä oli oikein vialla. Elämästä oli tuossa vaiheessa kadonneet kaikki värit ja ilo, en jaksanut tehdä vapaa-ajallani enää muuta kuin kieriskellä lattialla koettaen etsiä asentoa, jossa minun ei tarvitsisi kärsiä loputtomasta pahasta olosta.

Sain kuin sainkin lähetteen kuvantamiseen, jonka maksoin viimeistän penniä myöten itse. Loppuun asti toivoin ja uskoin, että ehkä selässä ovat vain jotkut pikkulihakset pahemman kerran krampissa ja jos vaikka saisin ohjeet, miten niitä hierotaan ja venytellään auki, niin pääsisin vihdoinkin elämänsyrjään takaisin kiinni. Tulokset olivat minulle täydellinen shokki. Alimpien selkänikamien välilevy oli revennyt rikki ja sisus valunut ulos painaen iskias-hermoa ja aiheuttaen sietämätöntä kipua oikeaan jalkaan.

Lannerangan magneettikuva, jossa näkyy rappeutunut välilevy ja pullistunut välilevy.
Lannerangan magneettikuva. Alimmassa nikamavälissä näkyy ulos revennyt välilevy. Toiseksi alimmassa välilevyssä havaittavissa rappeumaa.

Ihme ja kumma, myös työterveydessä muuttui ääni kellossa kuvantamistulosten jälkeen ja minulle kirjoitettiin vihdoinkin opioidipohjaiset kipulääkkeet, jotka turruttivat keskushermostosta kaikki tuntemukset. En ole pitkään aikaan tuntenut sellaista onnen tunnetta, kun kivut hävisivät koko kropasta. Mikä rauha ja autuus, tällaisen olon varmasti kuuluisikin olla! Ikävä kyllä lääkkeet turruttivat myös mieleni täysin ja poistivat esimerkiksi näläntuneen, mikä aiheutti omat haasteensa, mutta en jaksanut välittää, pääasia että minun ei tarvinnut enää elää kivun kanssa.

Lopetin samalla kaiken ylimääräisen liikkumisen ja keskityin vain makaamaan selällään kovalla alustalla ja köpöttelemään koti-neliöissä kuin mikäkin dementti mummo. Vanhasta elämästä jäi jäljelle oikeastaan etätyöt, jotka sain hoidettua selälläni läppäri mahan päällä. Pidin töistä kynsin hampain kiinni loppuun asti, koska sairasloma olisi tarkoittanut loputtoman pitkiä päiviä ilman järkevää tekemistä telkkaria tuijotellen tai kattoon syljeskellen, ei kiitos!

Ortopedin mielestä työterveydessä oli toimittu väärin tilanteeni suhteen ja säikähdin pysyviä hermovaurioita

Kuvat analysoinut ortopedi oli suoraan sanottuna tuohduksissaan siitä, kuinka ihmeessä tilannettani ei oltu eskaloitu työterveydestä eteenpäin jo 1-2 kuukauden sisällä siitä kun toin ilmi, että en koe selkäni paranemisen etenevän. Tämä on tärkeä tieto muille saman asian kanssa sinnitteleville: Sinun ei tarvitse odottaa 6-12 kuukautta ennen kuin voit hakea lisää apua, vaan asia täytyy ja pitää eskaloida jo muutamassa kuukaudessa eteenpäin, jos kivut eivät hellitä! Minulle työterveysfyssari nimenomaan sanoi, että on ihan normaalia joutua odottamaan 6-12 kuukautta, mikä on täysin bullshittia.

Selkäkipujen vaivatessa lattialla makuu tukivälineiden avulla.
Pahimpien kipujen aikaan oleminen onnistui vain lattiamakuulla tukivälineiden, kuten tyynyjen avulla.

Tuossa vaiheessa olin kärsinyt kivuista enemmän tai vähemmän jo kuuden kuukauden ajan, hoitanut samalla työni, kotityöt ja käynyt kuntosalilla. Oikean jalan refleksiherkkyys oli alentunut enkä kyennyt nousemaan enää kunnolla varpailleni. Silti en voinut käsittää, että tilanteeni oli niin paha, koska olihan vointiani alusta asti vähätelty sillä perusteella, että pystyin kävelemään itse enkä edelleenkään paskonut housuuni.

Kyynelistä ei meinannut tulla loppua. Itkin katkerasti hukkaan heitettyä vuotta, kaikkea sitä kärsimystä, jonka kanssa olin joutunut elämään sekunnista, minuutista, tunnista, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Sitä, että minua ei oltu otettu tosissaan, koska työterveydessä oli niin epäammattitaitoista henkilökuntaa töissä ja vaikka intuitioni oli koko ajan sanonut, että kaikki ei ole todellakaan kunnossa.

Etenkin olin kauhuissani siitä, että selkään tai jalkaan olisi saattanut ehtiä kehittyä pysyviä vaurioita, koska tilanne oli päässyt kroonistumaan ja kehittymään niin pahaksi. Mietin ihan oikeasti siinä hetkessä, että jos joudun elämään loppuelämäni hermokivuissa, niin minä mieluummin tapan itseni.

Jatkuu seuraavassa postauksessa osassa 2.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *