Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että haluan KIRJOITTAA kunnolla ja sylkeä ajatuksen virtaa ulos edes jotenkuten jäsennellyksi tekstiksi. Onneksi tämä blogi on olemassa, jotta voin antaa palaa ja sisällöntuoton sijaan kirjoittaa nyt vain täysin itsekkäästi itselleni, omista tunteistani. Tunnen olevani pienessä kriisissä itseni kanssa, joten toivottavasti ajatusten sanoittaminen helpottavat oloa. En vain oikein tiedä, mistä kulmasta aloittaisin.

2020 ja 2021 ovat sekoittuneet yhdeksi isoksi mössöksi

Minulle on muodostunut perinteeksi aina vuoden vaihteessa selata läpi kalenteriani ja vetää yhteen vuodessa tapahtuneet merkittävimmät tai mieleenpainuneimmat tapahtumat Word-tiedostoon. Kävin myös läpi viime vuonna kirjoittamani tiedoston ja nämä kaksi viimeistä vuotta tuntuivat kuin sulautuvan yhdeksi isoksi puuroksi muistoissani. Näin ei ole käynyt koskaan ennen. Voisin vaikka vannoa, että vuonna 2020 tapahtuneita asioita on tapahtunut aivan hetki sitten ja päinvastoin.

Jouluvapaille mahtui hyviäkin hetkiä.

Elämässä on päällisin puolin kaikki ihan hyvin, mutta ensimmäistä kertaa tunnen melkein pakokauhua siitä, miten pysähtynyttä tämä arki on ollut aivan liian kauan. Jopa minunlaiselleni introvertille tämä kaikki alkaa olla liikaa. Pakenen ympärillä vellovaa maailmaa aina vain pienenevään koti-kuplaani, jossa tuntuu olevan jo tosi ahdasta. Mitä jos se kupla puhkeaa, enkä saa enää puhallettua uutta?

Tuntuu paskalta valittaa, koska kuulun kuitenkin siihen pieneen hyväosaisten prosenttiin, jolla elämän peruspalikat ovat ihan kunnossa ja arki rullaa. Mutta kun samaan aikaan se ei nimenomaan rullaa, vaan kaikki tuntuu niin pysähtyneeltä. Hitto, pitkästä aikaa en osaa edes kirjoittaa auki sitä, miltä minusta tuntuu.

Henkisesti olen niin odottavalla kannalla, että meinaan räjähtää. Milloin tämä ikuisuuteen jatkuva poikkeusaika loppuu? Olin laskenut kaiken sen varaan, että kun mediassa toitotettu 2. rokote on hankittu ja rokotekattavuus on tarpeeksi korkea, niin elämä jatkuu, mutta nyt kun se ei tunnu jatkuvan niin en oikein enää tiedä, että mitä tekisin itseni kanssa. Mitä vielä voin tehdä??

Jouluvapaat lensivät kuin siivillä sairastellessa

Fyysisesti tunnen itseni vanhaksi. Jos johonkin olen voinut tässä 33-vuotisessa elämässäni luottaa, niin omaan fyysiseen toimintakykyyni, mutta nyt en ole siitäkään enää niin varma. Kroppa tuntuu olevan kokonaisvaltaisesti jumissa, koska olen niin paljon kotona. Sairastuin myös mieheni kanssa heti joulupäivän jälkeen tismalleen samaan aikaan johonkin mahatautivirukseen, joten olemme olleet tämän viikon todella kipeitä.

Itse asiassa, en ole ollut eläissäni niin kipeä kuin silloin maanantaiyönä maatessani vessan lattialla henkeä haukkoen koko kropan krampatessa ruokatorvesta peräsuoleen asti yrittäessään tyhjentyä, vaikka mitään tyhjennettävää ei enää aikoihin ollut ollut. Mietin elämäni ensimmäistä kertaa ajoittain vakavissani ambulanssin tilaamista ja sitä, miten kukaan vanhus voisi selvitä tällaisesta taudista hengissä.

Olen sairastanut vatsatauteja viimeksi lapsena, mikä sai minut myös pohtimaan sitä, että näinköhän tämä kahden vuoden eristäytymisjakso sekä sairaalloinen desinfiointi on alkanut tehdä tehtäväänsä ja vaivalla hankittu vastustuskyky on enää muisto vain. Olen aivan varma, että saimme sen taudin joko aattona minun porukoiltani tai tapaninpäivänä miehen porukoilta, siellä oli sopivasti lapsiperhekin käymässä. Kukaan muu ei ole sairastunut ja me olemme ainoita, jotka kökötämme työpäivätkin tiiviisti koti-kuplassamme. Kontakteja syntyy lähinnä vain viikottaisella ruokakauppareissulla.

Vuosi vaihtui deja vu-fiiliksissä

Kolme seuraavaa päivää meni käytännössä nukkuessa, heräten välillä syömään maustamatonta jogurttia. Uuden vuoden aatoksi olimme molemmat sen verran tolpillamme ja kiinteitä aterioitakin alkoi mennä alas, että skoolasimme jopa tuorepuristetulla mehulla vuoden vaihteelle kahdestaan kotona. Jotenkin täydellinen toisinto viime vuoden vaihteesta. Elämäni murmelina ikään kuin vuoden sykleissä.

Meillä oli kyllä alunperin tarkoitus mennä kaverini luo juhlimaan hänen synttäreitään sekä vuoden vaihtumista, mutta ei tullut mieleenkään mennä sinne tartuttamaan kaikkia, kun ei nyt tullut edes varmuutta siitä, mikä virus oli oikein kyseessä.

Elämän pienet ilot: ensimmäinen kunnon ulkoilulenkki sairastelun jälkeen.

Kaikesta tästä on syntynyt kuntosalitreenitaukoa noin kahden viikon verran, mikä on ollut riittävä aika sille, että vanhat alaselkäkipuni ovat tehneet come backin. Salit on myös sopivasti suljettu sinne kuun puoliväliin asti. Ei varmaan auta kuin yrittää rimpuilla jotain olohuoneen lattialla ja tehdä niitä iänikuisia ulkoilulenkkejä. En ole myöskään päässyt kasvojen nokkosihottumasta vieläkään eroon ja pelkään, että se on kroonistunut.

Kasvojen iho oireilee edelleen

Pari viikkoa ennen joulua, kasvoni lehahtivat nimittäin oikein kunnolla, paljon pahemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Naamani oli täynnä punaista kutisevaa näppylää otsalta decoltelle, minkä lisäksi kasvot keräsivät nestettä ja tuntui siltä, kuin huulissa olisi ollut reippaasti täytettä. Sain onneksi nopeasti ajan työterveydelle sekä reseptit pariin eri allergialääkkeeseen, jotka onneksi vaikuttivat nopeasti ja ihottuma sekä turvotus alkoivat häipyä.

Kun turvotus laski, kasvojen iho kuivui kauttaaltaan ja alkoi hilseillä. Huuleni eivät ole olleet koskaan niin kuivat. Käyttämistäni voiteista ei ollut mainittavaa apua, mutta onneksi keksin hetki sitten kokeilla pitkään käytössä ollutta vartaloöljyä, joka tuntuu oikeasti kykenevän kosteuttamaan terveeseen ihosolukkoon asti. Entisessä elämässä öljyjen käyttö olisi ollut kasvojen iholle aivan liikaa ja olisi aiheuttanut vain epäpuhtauksia.

Nokkosihottuma (?) osa 2. Onneksi allergialääkkeet auttoivat nopeasti!

Allergialääkkeet olivat lähinnä sellainen nopea ensiapu joulunpyhien yli ja kokeilin eilen ensimmäistä kertaa olla syömättä niitä. Iltaan mennessä posket olivat jo alkaneet punoittaa, joten eiköhän vuoden ensimmäinen työviikko ala uudella työterveyskäynnillä. Mutta onneksi on tuo työterveys! Jokin niinkin mitätön asia kuin ihottuma tuntuu kiinnostavan siellä ja pääsee nopeasti tutkimuksiin. Voin vain kuvitella, kuinka kunnallisella puolella ongelma olisi ratkaistu tällä elinikäisellä antihistamiinikuurilla. Pelkään vain, että tämä oireilu alkaa kroonistua. Ja että sen aiheuttajaa ei koskaan saada selville.

Sisällön tuottaminen on vaikeutunut tästä kaikesta johtuen

Tästä päästäänkin kriiseilyyn tämän blogin ja Instan kanssa. Kosmetiikka, ihonhoito ja tuotetestit ovat merkittävä kulmakivi somekanavissani ja nämä aiheet ovat olleet käytännössä telakalla jo kuukauden ajan. En uskalla rasittaa kasvojen ihoa millään ylimääräisellä, jotta oireet eivät vain pahene. Harmittaa, koska nämä somekanavat ovat antaneet minulle niin paljon iloa ja sisältöä arkeen ja nyt tämäkin asia ikään kuin riistetään minulta pois. Epäreilua!

Tiedän, että sisältöä voi tuottaa monin eri tavoin ja eri näkökulmista, mutta kun minulla oli niin selkeä visio kaiken tekemisen suhteen, niin tässä menee hetki kootessa ajatuksia uusiksi ja miettiessä uutta suuntaa tekemiselle. Samalla salaa toivon, että kaikki terveyshuolet yhtäkkiä mystisesti vain katoaisivat, voisin jatkaa siitä mihin olen jäänyt ja kroppa tuntuisi taas omalta.

On oikeasti todella pelottavaa, kun oma keho tuntuu yhtäkkiä niin vieraalta eikä ymmärrä sen oireilua. Ainoa asia, mihin tässä elämässä on voinut aina luottaa. Ehkä ne elämän peruspalikat eivät olekaan juuri nyt täysin kunnossa, vaikka niin olen itselleni uskotellut. Ja tämä odottaminen ja epätietoisuus vasta hermoja rassaakin.

Välillä on hyvä päästää myös negatiiviset tunteet ulos

Näin. Joulu ei todellakaan ollut palauttava enkä ole saanut levättyä. Huomenna jatkuvat työt ja motivaatio on kauniisti sanottuna pyöreä 0. Tai oikeastaan minulla ei ole mitään energiaa, josta ammentaa työntekoon. Lisäksi minun pitäisi jaksaa vielä selvittää koulun kanssa opinnätetyöohjaajani vaihtamista, mikä on aivan oma tarinansa, mutta tiivistettäköön asia näin, että jos tähän mennessä saamani “ohjaus” on parasta, mitä yamkilla on tarjota, niin olen erittäin huolissani suomalaisen koulutuksen ja etenkin opetuksen tasosta.

Aikamoinen valituspostaus tästä sitten näköjään tulikin, mutta tämä kaikki on elämässäni pielessä juuri nyt, enkä oikein keksi, mitä ilonaiheita saisin enää päiviini mukaan. Kaikki on ikään kuin blokattu tällä hetkellä. Kaikki tuntuu jotenkin niin vinksahtaneelta ja väärältä. 

Mielestäni välillä on kuitenkin hyvä päästää ne negatiiviset tunteet ulos, jotta niistä voisi joskus myös päästää irti, elämä kun ei ole pelkkää posii. Koetan palata vähän mielenkiintoisemmalla ja erilaisella aiheella sitten seuraavassa postauksessa! Toivottavasti teidän muiden vuodenvaihde on lähtenyt edes hippusen paremmin liikkeelle kuin minulla. <3

2 thoughts on “Selittämättömien tunteiden ja olotilojen sanoittamista

  1. Ihanasti valitit, siis et valittanut vaan kerroit. Aallonpohjat on tarpeellisia ja väistämättömiä… Niistäkin kumpuaa jotain, ehkä uusi tarina vaikeuksien voittamisesta. Energiaa sulle, upea bloggari

    1. Kiitos lohduttavasta kommentista! <3 Kirjoittaminen osaltaan helpottaa, kun saa ne omat tunteet joten kuten jäsenneltyä tekstiksi ja ymmärtää itsekin paremmin, että mikä itseä oikein harmittaa sen sisällä vellovan möykyn sijasta. Nyt on jo paljon parempi mieli, ensi viikolla on työterveyskäynti ja olen päässyt vähän rankaa liikuttelemalla pahimmista selkäkivuista taas eroon. Energiaa myös sinun alkuvuoteen! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.