I’m back!! Tai no, en missään välissä ole varsinaisesti poissa ollutkaan, mutta alkuvuosi vei sen verran paljon voimia muun muassa opiskelujen muodossa, että päätin pitää pienen tauon sisällöntuottamisen parista. Kun kirjoittaa opinnäytetyötä, muutamaa kurssiraporttia sekä oppimispäiväkirjaa, niin blogitekstien raapustaminen siihen päälle saa lähinnä vilunväristyksiä aikaan.

Pakottamalla ei synny yleensä priimaa ja koska pidän sisällöntuottamista edelleen lähinnä hauskana ajanvietteenä, en ottanut stressiä pienestä tauosta ja palailen nyt opiskelu-urakan jäädessä taakse, pikkuhiljaa takaisin harrastusten pariin.

Mistä hiljaiselo on johtunut?

Alkuvuosi on kulunut suorastaan kuin sumussa ja elämää on rytmittänyt lähinnä kalenterissa häämöttävät deadlinet sekä hokemani mantrat, että ”sitten kun” ja ”vielä kun tämän jaksaa.” Loputtomiin ei välttämättä kuitenkaan jaksa, joten olen kyllä niin helpottunut ja onnellinen siitä, että olen saanut jälleen illat ja viikonloput takaisin vapaa-ajan muodossa.

Loputtomalta tuntuvan opiskelun lisäksi kävin muutaman kaverin kanssa huhti-toukokuun vaihteessa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Ranskassa sitten k*rona-ajan, mikä toi erittäin kaivatun breikin arkisen ahertamisen keskelle. Aion varmasti kirjoittaa pienet muistelot reissusta tänne blogiin, jahka ehdin.

Myöskään vuoden vaihteen terveyshuolet eivät ole poistuneet, vaan lähinnä vaihtaneet muotoaan, sillä juuri kun sain opinnäytetyön kirjoitusurakan valmiiksi, selkä sanoi itsensä irti ja sen kanssa on nyt sitten saanut ravata hierojalla ja lääkärillä kuukauden päivät. Koulun loppuminen tietää kuitenkin myös 50% vähemmän paikallaan istumista, joten olen toiveikas, että saan itseni kesään mennessä kuntoon ja onneksi selän parantumisen ennustekin on hyvä. Kyllä se siitä, asia ja projekti kerrallaan.

Ensimmäinen ja samalla viimeinen paikan päällä järjestetty koulu-ilta ja kurssin päättäjäiset muistutti lähinnä alakoulun herkkupäivää. Ps. Itse kuuluin team Butterflyihin.

Tämänkertainen postauksen aihe käsittelee kuitenkin vielä jäljelle jääneitä fiiliksiä kahden vuoden YAMK-rupeamasta. Vaikka päällimmäinen olo on tällä hetkellä huojentunut urakan valmistumisesta, olen kokenut alkuvuoden aikana sen verran turhautumista, paniikkia ja stressiä, että haluan nyt vuodattaa ne pois sydämeltäni ja jatkaa sitten elämässä eteenpäin.

Haluan myös korostaa, että tulevat näkemykset ja kokemukset ovat täysin omiani eikä niitä kannata yleistää, mutta mitä olen Instan puolella aiheesta keskustellut, en todellakaan ole näiden fiilisten kanssa yksin, joten jotain mätää tässä systeemissä on oltava. Toivottavasti kokemuksistani on apua myös jollekin toiselle, joka miettii mahdollisien omien opintojensa aloittamista!

Olen muuten avannut ajatuksiani k*rona-ajan (etä)opiskeluista aiemmin tässä postauksessa.

Olen huolissani Suomen koulutuksen tasosta!

Olen huolissani Suomen koulutuksen tasosta, truly. Ei voi olla normaalia, että päätin varata kaksi vuotta vapaa-ajastani itseni kehittämiseen, oppimiseen ja ammattitaitoni kartuttamiseen oikein suomalaisessa koulutusjärjestelmässä (Haaga-Heliassa), mutta mitä tästä kaikesta tuntuu käteen jäävän, on tutkintopaperit, huijarisyndrooma ja fiilis siitä, että olipa hukkaan heitettyä aikaa enkä oppinut siinä ajassa juuri mitään hyödyllistä. Koen, että 12 huolella valittua kurssia sekä opinnäytetyö eivät ole mitenkään antaneet minulle eväitä edetä urallani tai kuroa aukkoa umpeen IT-alan osaamistasossani.

Joku mättää opetussuunnitelmassa ja/tai opettajien ammattitaidossa. Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, opiskelu oli kurjimmillaan materiaalien lukemista linkkien takaa ja esseiden kirjoittamista, mikä ei mitenkään valmenna nykyajan käytännön työelämään. Koen, että osa opettajista meni etäopetuksen ja verkkokurssien varjolla selkeästi sieltä, missä aita oli matalin, koska kohdalleni sattui kuitenkin muutama aivan helmi kurssikokonaisuus, jotka oli selkeästi mietitty monipuoliseksi ja interaktiiviseksi opettajien ollessa koko kurssin ajan läsnä ja tarjoten materiaalia sekä työkaluja asioiden käsittelyyn ja sisäistämiseen. Kontrasti näiden ääripääkurssien välillä oli siis valtava.

Olen työelämässä tottunut olemaan oma-aloitteinen, etsimään tietoa ja kysymään asioista. Olisin halunnut saada jatko-opinnoissani kerrankin nimenomaan OPETUSTA ja paneutua rauhassa oppimaan uusia asioita sen ainaisen arjen multipaskaamisen sijasta. Opetusta koen saaneeni kuitenkin harvoin ja uuden oppiminen kääntyi aika usein siihen vanhaan tuttuun Googlen kaivelemiseen. Onko suomalainen opetusjärjestelmä todella näin rikki, vai eikö YAMK-opiskelijoiden opettamiseen enää riitä resursseja tai motivaatiota?

Tutkinto ei takaa ammattitaitoa tai osaamista työelämässä

Kärjistettynä, koulusta tuntuu valmistuvan joukko käsienheiluttelijoita tutkintopaperit takataskussa, mikä avaa heille uusia ovia edetä uralla, vaikka se itse osaamisen taso saattaa olla ihan kuralla. Mistä saamme työelämään niitä osaajia, jos ei koulussa opiskelemalla? Onko ihan ok, että kollegat perehdyttävät uuden työntekijän alusta asti työtehtäviensä hoitamiseen? Eikö joku lähtötaso ja ymmärrys pitäisi kuitenkin tulla jo sieltä koulun penkiltä?

Kuvitelkaa, eräälläkin kurssilla olin jumissa verkkotehtävän kanssa ohjeiden tavaamisesta huolimatta, ja kun sitten kysyin ohjaajalta apua ongelmaan, sain kutakuinkin vastaukseksi, että ”Lue ohjeet vielä kerran, please.” Kyllä, juuri noilla sanoilla. Aivan kuin en olisi ensin koettanut itsenäisesti ratkoa ongelmaa kaikin keinoin! Sain sitten lopulta apua toiselta kurssikaverilta ja itse asiassa niissä kusisissa ohjeissakin oli joku virhe, mistä syystä tehtävän tekeminen ei ottanut sujuakseen, eli opettajat tuntuvat copypasteavan vanhaa materiaalia uusille kursseille eivätkä edes vaivaudu tarkistamaan niitä, ja opiskelijat opettavat ja auttavat toisiaan kursseista läpi. Mikä virka niillä opettajilla on enää tässä kohtaa, kysyn vaan.

Lisäksi alanvaihtajana minusta tuntui, että vaikka jotkut kurssit oli selkeästi profiloitu perus- tai alkeiskursseiksi, niin kyllä opettajan puheista ja kurssitehtävistä huomasi, että meidän kaikkien kuitenkin oletetaan tehneen käsiteltäviä asioita jo vähintäänkin työelämässä, eli että kyllähän meidän pitäisi tietää ne asiat, mikä söi puolestaan opetuksen tasoa ja kykyä päästä kurssilta läpi. Ei tämän minun mielestäni ihan näin pitäisi mennä.

Haaga-Helian Pasilan kampus.

Viimeinen lukukausi kävi lopulta niin raskaaksi osittain myös useammasta ryhmätyökurssista johtuen, että jaksoin motivoida itseäni viimeisistä tehtävistä läpi ja opinnäytetyön kirjoittamisen kanssa sillä ajatuksella, että saan tästä kaikesta käteen kuitenkin ne tutkintopaperit. Paperit, joilla voisin pyyhkiä pyllyni, mutta jota en tee, koska suomalaisessa yhteiskunnassa tutkintoa arvostetaan aivan pirun korkealle. Aivan liian korkealle, jos minulta kysytään, koska viimeistään nämä omat opintoni ovat todistaneet, että paperit eivät kerro mitään todellisesta osaamisesta ja ammattitaidosta, ehkä korkeintaan henkilökohtaisesta sitoutumisen tasosta ja sinnikkyydestä viedä aloitettu projekti loppuun asti. Silti olen varma, että tutkintopaperit tulevat avaamaan minulle uusia ovia työelämässä ja pääsen jossain kohtaa etenemään urallani. Huijarisyndrooma is still strong.

Oppari maaliin säätämisen ja vääntämisen siivittämänä

Opinnäytetyön ohjaamisesta en edes jaksa avautua kuin ehkä sen verran, että koetin alussa saada apua ja näkemyksiä esimerkiksi teoria-aineiston kartoittamisen kanssa, mikä oli minulle todella iso musta-aukko alanvaihtamisesta johtuen, mutta jäin käytössä kaiken suunnittelun kanssa yksin. Kunnes sitä valmista tekstiä alkoi syntyä. Sitten ohjaajalta alkoi yhtäkkiä löytyäkin näkemyksiä ja korjausehdotuksia siitä, miten sitä valmista tekstiä pitäisi vielä muuttaa tai jopa perhana kirjoittaa kokonaan uudestaan!! Joo, onhan se ohjaajalle paljon helpompaa alkaa käsittelemään vasta sitä valmista tekstiä kuin vaivata omia harmaita aivosoluja siinä kohtaa, kun mitään valmista ei vielä ole ja opiskelija pyytää apua.

Lisäksi koin ohjaamisen menevän välillä suorastaan kiusaamisen puolelle. Kaiken maailman lillukanvarsia pyydettiin korjaamaan, mutta aina ei edes sanottu, että miten. Se piti yleensä itse selvittää ja pahimmassa tapauksessa ne itse päätellyt korjaukset eivät kelvanneet, vaan piti tehdä uudestaan. Että haistakaa. Opinnäytetyöni arviointi valmistui eilen ja meinasi leuka loksahtaa maahan, kun sain siitä arvosanaksi kuitenkin kaikesta huolimatta 4/5! Olin aivan varma, että kaiken sen säädön ja pahan mielen jälkeen olisin saanut arvosanaksi ehkä korkeintaan 2: n.

Vaivaako opettajia kenties burn out?

En tiedä, että ovatko opettajatkin sitten todella burn outeissa, vai mistä tämä ammattitaidottomalta tuntuva kohellus oikein johtuu. Kiinnitin huomiota monta kertaa opparin, että kurssien aikana siihen, että opettajan fokus ei ole mukana ohjaustilanteessa tai ohjeistukset olivat epäloogisia tai keskustelu muuten irrallista. Koen suorastaan loukkaavana sen, että kokonaisen työpäivän jälkeen uhraan vapaa-aikani koulun alttarille ja haluan suoriutua siitä hyvin sekä tosiaan oppiakin jotain, niin koulun puolelta se input oli toisinaan välillä aivan luokattoman huonoa. Onneksi tosiaan mukaan mahtui ne muutamat helmikurssit, joista sai paljon irti ja motivoivat jatkamaan loppuun asti.

Joka tapauksessa, jos tähtäimessä ei ole nimenomaan saada tutkintopapereita omaa työelämää ajatellen, niin suosittelen lämpimästi harkitsemaan esimerkiksi yksittäisten kurssien ja sertifikaattien tekemistä tai osallistumaan vaikkapa kansanopiston kursseille. Tein itse tällaisia yksittäisiä kursseja vuoden verran ennen YAMKin alkamista ja koen, että em. kurssit olivat lähes aina laadukkaita ja opettavaisia ja hakkasivat tosiaan nuo YAMK-kurssit mennen tullen. Esimerkiksi yritysten järjestämiltä verkkokursseilta olen huomannut, että niissä on todella mietitty kurssilaisen oppimista ja että niistä jää jotain myös käteen työelämää ajatellen. Jos se tutkinto pitää saada kasaan, niin sitten suosittelemaan harkistemaan tarkkaan esimerkiksi hyväksilukujen hyödyntämistä niin pitkälle kuin mahdollista, jotta siihen kouluun tuhraantuu mahdollisimman vähän energiaa.

Katse kohti kesää ja kivoja asioita!

Aion varmasti jatkaa itseni kehittämistä vielä verkkokurssien ja serttien muodossa, mutta ensin aion ottaa todella pitkän hengähdystauon kesän ja loman muodossa sekä pysytellä visusti hetken siellä omalla mukavuusalueella keräten voimia. Niin, ja jos tuon selänkin saisi kuntoon mahdollisimman pian. Koko alkuvuoden istuminen teki tehtävänsä ja siellä on nyt joku hermo pinteessä säteillen toiseen jalkaan ja tehden kävelystäkin aika vaivalloista hyvistä tulehduskipulääkkeistä huolimatta.

Tämän vuodatuksen ja harmituksen päätteeksi aion kääntää katseen nyt eteenpäin ja uusiin kivoihin asioihin. Minulla on tosiaan postauslistalla muutama iloisempi aihe, jotka aion ottaa käsittelyyn seuraavaksi ja palata takaisin ”juurille” sinne ihonhoidon ja kauneuden pariin. Olisi kuitenkin kiva kuulla vielä kommenttikentässä alla omia kokemuksiasi (k*rona-ajan) jatko-opinnoistasi ja että ovatko kokemuksesi olleet ollenkaan samanlaisia kuin minulla!

2 thoughts on “Valmistun – mutta en koe olevani vieläkään valmis!

  1. Ihana kun oot takas, tai siis että kirjoittelit pitkästä aikaa, vaikken itsekään koko ajan pääse reaaliajassa esim lukemaan 🙂 Hei reissupostauksia tänne ja pian – ihana kuulla että oot päässyt reissaamaan. Se tuo energiaa erilailla arkeen ja itsekin sain jo pelkästä syksyn matkan varauksesta virtaa, kun on jotain mitä odottaa. Toki odotan syksyn reissua kovasti, mut Suomen kesä on pirun lyhyt, että täytyy muistaa nauttia nyt tästä kesästäkin, joka viimein tuntui alkaneen <3 Tsemppiä nyt tuon selän kanssa, jospa se pian parantuisi! 🙂

    1. Moikka! Olipa ihanaa kuulla sinusta. <3 Ja myös kiva kuulla, että on odotettu! 😀
      Kyllä, nyt pitää reissata jos vain on suinkin mahdollista! Jos jotain tässä on oppinut, niin tilanteet saattaa muuttua ja elää nopeallakin aikataululla. Onneksi Suomen kesä on tosiaan vasta vielä edessä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.